Monia viikkoja,
olen oksentanut mustetta,
laulanut varjoille,
ihaillut sumua jonka auringon viipyvä lämpö,
nostaa hunnuksi maalle,
iltojen toisiaan seuratessa.
Ja varoittamatta jokin liikahti,
kuin sumuharso lakeuden päältä,
aukaisten maiseman takaansa.
Näin miten olit liikkeessä,
etääntyen kauemmaksi,
itse jota luulin minuksi.
Makaan hiljaa paikallani pimeydessä,
ja keskustelen varjojeni kanssa,
sammutan hitaasti toiveiden liekkejä,
avaan ääneti huutojeni lukkoja,
meillä on enää pieni hetki kuljettavana,
vain aavistus jäljellä vapauteen,
enää yksi askel syksyyn.
Me haaveilemme kuolemasta,
korkeimmasta vapaudesta,
mutta mikä lopulta kuolee,
kun tämä polku on kävelty loppuun?
Mikä minä odottaa,
punaisten lehtien takana?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti