vastavirtaan

Olemme saapuneet tähän,

mistä ei voi enää palata,

kääntyä ja seurata,

takaisin askelten jälkiä,

vastavirtaan lähteelle,

jossa rakkaus nukkui.

Eläin on herännyt,

mutta mikä kuoli?

Talvi saa ajan jäätymään,

Yksinäisyydessä,

ja hiljaisuudessa,

on vain tahto olla olematta.

Sydämenä luinen tuulikello,

soittaa kylmää sävelmäänsä,

yksinäiset varjonsa luo,

tanssia maahan sieluille lauluksi.

Eläin ymmärtää sen sykettä,

perhostanssia liekeissä.

Vaikka aurinko kuinka lämmittää kuuta,

kuu piiloutuu aina maan taa.

Totisesti, tuuli kuljettaa muistoja!

Sillä minä olen tuuli, kuu, aurinko,

ja minä olen eläin ja varjoja.

Luinen sydän joka ei hengitä.

hiljainen

Yön hengitys siroaa,

linnunrataa taivaalle,

harsopilvirintakehän liike,

kuisen sydämensä verhona.

Jokin kuiskaa,

meille tarinaa,

meidän tanssiamme,

hiljaisena kaikuvaa.

Vaikka voisin kulkea,

läpi harmaiden valheiden,

päätyisin kuitenkin tähän,

riittiksi jumalattarelle.

omistettu

lilja

Vieläkö kerran löydämme,

toivoa muistojen takaa?

Yksinäisyys puhuu,

ainutta kieltä jota ymmärrän,

vaikka katseemme kohtaavat lämpönä,

tyhjien galaksien reunoilla?

Niin kaukaa kuulen lauluasi,

etten ymmärrä sen säveltä.

Vaikka se on puhdasta,

en silti voi olla huomaamatta,

vaihtuvia värejä ajassa.

Luotiinko meitä edes kokonaisiksi?

Näen miten hahmosi tanssii ajassa,

miten sen olemus on kirkkautta,

miten se pyrkii kohti valoa.

Harvoimpa kohtaamme täällä,

mutta silloin jokin kertoo,

että vielä on toivoa.