Vieläkö kerran löydämme,
toivoa muistojen takaa?
Yksinäisyys puhuu,
ainutta kieltä jota ymmärrän,
vaikka katseemme kohtaavat lämpönä,
tyhjien galaksien reunoilla?
Niin kaukaa kuulen lauluasi,
etten ymmärrä sen säveltä.
Vaikka se on puhdasta,
en silti voi olla huomaamatta,
vaihtuvia värejä ajassa.
Luotiinko meitä edes kokonaisiksi?
Näen miten hahmosi tanssii ajassa,
miten sen olemus on kirkkautta,
miten se pyrkii kohti valoa.
Harvoimpa kohtaamme täällä,
mutta silloin jokin kertoo,
että vielä on toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti