aikaan haudattu

Purppuralla kirjoitetut sivut,

tuulessa pois kääntyvät.

Aikaan haudattuina lupaukset.

Luinen tuulikello soittaa,

hiljaisia kysymyksiä,

kuolleen sydämen sykettä.

vastavirtaan

Olemme saapuneet tähän,

mistä ei voi enää palata,

kääntyä ja seurata,

takaisin askelten jälkiä,

vastavirtaan lähteelle,

jossa rakkaus nukkui.

Eläin on herännyt,

mutta mikä kuoli?

Talvi saa ajan jäätymään,

Yksinäisyydessä,

ja hiljaisuudessa,

on vain tahto olla olematta.

Sydämenä luinen tuulikello,

soittaa kylmää sävelmäänsä,

yksinäiset varjonsa luo,

tanssia maahan sieluille lauluksi.

Eläin ymmärtää sen sykettä,

perhostanssia liekeissä.

Vaikka aurinko kuinka lämmittää kuuta,

kuu piiloutuu aina maan taa.

Totisesti, tuuli kuljettaa muistoja!

Sillä minä olen tuuli, kuu, aurinko,

ja minä olen eläin ja varjoja.

Luinen sydän joka ei hengitä.

hiljainen

Yön hengitys siroaa,

linnunrataa taivaalle,

harsopilvirintakehän liike,

kuisen sydämensä verhona.

Jokin kuiskaa,

meille tarinaa,

meidän tanssiamme,

hiljaisena kaikuvaa.

Vaikka voisin kulkea,

läpi harmaiden valheiden,

päätyisin kuitenkin tähän,

riittiksi jumalattarelle.

omistettu

lilja

Vieläkö kerran löydämme,

toivoa muistojen takaa?

Yksinäisyys puhuu,

ainutta kieltä jota ymmärrän,

vaikka katseemme kohtaavat lämpönä,

tyhjien galaksien reunoilla?

Niin kaukaa kuulen lauluasi,

etten ymmärrä sen säveltä.

Vaikka se on puhdasta,

en silti voi olla huomaamatta,

vaihtuvia värejä ajassa.

Luotiinko meitä edes kokonaisiksi?

Näen miten hahmosi tanssii ajassa,

miten sen olemus on kirkkautta,

miten se pyrkii kohti valoa.

Harvoimpa kohtaamme täällä,

mutta silloin jokin kertoo,

että vielä on toivoa.

kukkamandala

Varjoissa liikkuu,

vailla laulua,

käsittämättä sen säveltä,

uusi kaiku.

Pysähdyn ja kuuntelen,

henkien lentoa.

Sysimustassa yössä,

minulle kirjoitetaan tarinaa.

Kuljemme kohti sitä,

mikä on tuntematon,

kosketuksen kappaleita,

kukkasadetta iholla.

Öiset siivet tanssivat,

piirtäen maahan kuvioita.

Kaukaa ajatusten mantrasta,

eläin terästää aistejaan.

unohtuen

Voi kumpa voisin,

silmäni avata,

väsynyt,

unesta herätä uneen,

uuteen totuuteen.

Unohtuneena matkaan,

halki todellisuutta,

jossa ihmisten lupaukset,

ovat tyhjiä värejä,

harmaita kaukana.

Kuluuko loppuun ja katoaa,

jos mikään ei täytä?

Kuinka paljon voi antaa,

ellei kukaan kuule miten,

koko olemus tekee kuolemaa?

Lyhyen hetken ajan,

aistin sinut siinä,

kuin enteenä unessa.

Hengitämme samaa yötä,

sama tuuli tuntuu kehossa,

kosketuksen lämpö kasvoilla.

Kuu maalaa polkunsa,

eikä aikaa edes ole,

vain varjoja piirtyy taakse.

Harsosiipinen pimeys äänettömästi,

ohittaa olemuksemme niin,

että sieluun voi miltei nähdä.

väriloisto

Unelmien takana odotin pitkään,

tuhkan sadetta maiseman ylle,

harmaan sävyjen loistoa,

kieltä jota puhua ja ymmärtää.

Nyt silmä mittaa sanoja,

tyyniä tuulettomia,

missä kaiku ei vastaa,

missä vaisto on lasia ja terästä.

Luinen sydän nauraa,

eikä se aijo kääntyä,

se on itsensä herra,

eikä sillä ole kasvoja.

soror

Aamuauringon loisteessa katson,

miten tanssit,

niin kauniina että se saa,

minut hetkeksi hymyilemään.

Katselen miten hahmosi,

piirtyy sumuun,

miten liikeesi kieli,

kertoo tarinaasi minulle.

Katson sinisten silmiesi läpi,

sinne missä kehosi nousee tuhkasta,

ja jollain selittämättömällä tavalla,

meidän sielumme kietoutuvat toisiinsa.

Uskoisitko jos sanoisin sinulle,

että olemme eläneet ennenkin?

Uskoisitko jos puhuisin sinulle,

rakkaudesta mitä ei voi käsittää?

omistettu

Varjotyöstä

Monia viikkoja,

olen oksentanut mustetta,

laulanut varjoille,

ihaillut sumua jonka auringon viipyvä lämpö,

nostaa hunnuksi maalle,

iltojen toisiaan seuratessa.

Ja varoittamatta jokin liikahti,

kuin sumuharso lakeuden päältä,

aukaisten maiseman takaansa.

Näin miten olit liikkeessä,

etääntyen kauemmaksi,

itse jota luulin minuksi.

Makaan hiljaa paikallani pimeydessä,

ja keskustelen varjojeni kanssa,

sammutan hitaasti toiveiden liekkejä,

avaan ääneti huutojeni lukkoja,

meillä on enää pieni hetki kuljettavana,

vain aavistus jäljellä vapauteen,

enää yksi askel syksyyn.

Me haaveilemme kuolemasta,

korkeimmasta vapaudesta,

mutta mikä lopulta kuolee,

kun tämä polku on kävelty loppuun?

Mikä minä odottaa,

punaisten lehtien takana?

epäkuollut

Toiset meistä kantavat,

kauneinta runoa sydämessä,

mutta ihmisen tie on liian pitkä.

Kuinka kannatteleekaan kämmen maailmankaikkeutta,

miten tunteekaan olemassaolo hetkessä ikuisuuden,

kaiken tyhjyydessä.

Sydän on oikukas eikä se kuuntele,

pieninä siruinakin se ymmärtämättömyyttään sykkii,

kuolleenakin se hengittää.

Harvinaisimpia ovat ne hetket,

kun ei ole halua kuolla,

kun muisto on kerrankin kaunis.

29.

viimeisen usvan laulua

Kaikki on kuollut sisältäni,

vain mätänevän lihan tuoksu,

sitoo minuuden todellisuuteen.

En toivo tai odota,

ei pyrkimystä eikä tahtoa,

vain muistojen kuolleita hahmoja.

Paikallani odotan vapautta,

viimeisen usvan laulua,

matkaa sateen alle.

Mitä jos,

rakkaus voittaa?

Entäpä jos,

sitä ei ole olemassakaan?

Olisithan minulle se,

jota en koskaan tavoita?

Rakkaus on sydämen laulua.

Jotain minusta kuoli,

kauniin kuun alla,

jokin joka halusi olla,

tuntea elämän painon.

furtur

Uusi sarastus,

merkityksetön aika,

kuiskaa salaisuuksia,

joita minä en vielä ymmärrä.

Mustassa kaavussaan,

laahustaa kohti,

irrottaen merkityksiä.

Enkeli jolla on peuran pää,

laulaa minulle papyruksesta,

todellisen olemukseni luonteen,

säkeitä jotka tiedämme omikseni.

Maahan ympärilleni on piirretty liidulla kolmio,

laulamme totta elämästä!

Jälleen askeleen lähempänä eläintä.

Tämän piti olla mestariteos,

jonka kirjoitan sinulle,

mutta tyhjyys on,

sanojen liikettä suurempi.

raskaiden pilvien alla

Rakkaus on eläin,

joka kuolee yksin,

raskaiden pilvien alla,

kaukana muista.

järjetön elämä

Merkityksettömiin päämääriin,

tarkoituksettomassa olemassaolossaan,

ohi vaeltavat sielujen laumat.

Joku on pysähtynyt rinnassa,

tarkkaillen henkien massaa,

joka alati valuu tyhjyyteen.

Järjetön sokea olento joka luottaa,

verenpunainen sydän joka haluaa rakastaa,

jonka rakkaus on valkeaa valoa.

hiljainen

Äänettömien sanojen paino,

ajatukset massa tyhjiä merkityksiä.

Se mitä en koskaan tavoita,

on jälleen poissa.

meren lempeät kasvot

Kaunis meren pinta,

kuin iloa ja hymyä,

kasvot lempeät purjeineen,

auringossa hohtava.

Mutta meri on syvä.

Hiljaa sisään suljen,

kaiken ja nautin,

miten se tappaa,

lopunkin siitä mitä minusta,

on jäljellä.

Kevääseen pysähtyy hetkeksi,

öinen kaikkeus vaiti.

Tähdet kuiskaavat pimeydessä,

tuntematonta kieltä toisilleen.

Sulaen valoiksi ohjaa,

kadonnutta sydän kotiin.

taakse hämärän

taakse hämärän

meitä johdattaa

hiljainen

merkityksettömän taa

löytäen elämän

kätketyn

kohti unelmaa

hetkeä mykkänä

kuolevaa

vielä kerran

matka uuteen

hymyyn

kaunis elämä

Mitä muuta ikuisuudessa,

kuin odotus,

hengittäen paikallaan.

Laulaa omaa kieltään,

jota sydän kuuntelee,

toistellen sen säkeitä.

Mikään ei liiku,

vain paikalleen jäätyneet varjot,

kaipaavat yön olentoja.

Pimeydessä kuiskaus peittelee,

uniinsa väsyneen mielen.

Kaunis elämä.

ihmissielujen välisiä tapahtumia

Luinen hohto,

pimeydessä kalpea,

unen läpi kuuluu sen laulu,

yöhön kätketty.

Eläin herää,

osa itsen takana,

terästää aistejaan mitaten,

ihmissielujen välisiä tapahtumia.

Sydän,

varjojen tanssia,

valveunien horisontissa.

sydännaamio

Varjona varjoihin luotiin alussa,

hahmoton sydän,

eläimen vaisto.

Materian taustalla,

aineeksi uinun,

kosketan tyhjyyttä,

varjoille valittu.

Kuuta ulvoen,

yössä tyhjässä,

puen varjolle uuden naamion.

muinaiset spektrit

Hiljaisuudessa aisti löytää sävelen,

kauan sitten sammuneen,

osan suurta teosta.

Pimeässä valaiseva liekki,

kalpealuinen kaukana,

vielä odottaa kätketty.

Kuolleiden tähtien valo,

tavoittaa olentojen ihoja,

kaukaa taivasten takaa.

Kalpeina hahmoina matkaavat,

halki tyhjien ikuisuuksien,

muinaiset spektrit hapuillen toisiaan.

lähellä

Eläin avaa silmänsä,

liikaa nukkunut,

ja nyt nälkäinen.

Luu sielu sisässänsä,

ei soita säveliä,

hiljainen pelosta.

Mutta eläin aistii,

sen vaisto on tarkka,

päivä päivältä lähestyy.

Me olemme jo täällä,

minä ja eläin,

aivan lähellä.

samaa ainetta

Samaa ainetta minä,

ja jumalankuva peilissä.

Pintalasiin laskeutuneen höyryn takana,

tietoisuus toisesta entiteetistä.

Ulottuvuuksien solmukohdissa,

voin melkein aistia molemmat,

meidät tässä ajassa,

poluttomalla tiellä.

Joku siellä,

peilini takana,

laskee käden käteen,

ja valkein siivin lennämme.

Äänettömästi meidän tyhjyytemme,

kurottavat toistensa luokse,

kunnes todella täyttyvät,

kohtaavat loistaen.

katseen painoissa kohtaamme

Liu’un kohti,

tähtien huutoa,

horisontissa.

Kohti porttia,

tyhjää sanojen tanssia,

vieraalla kartalla.

Molemmissa maailmoissa,

olemme siellä,

katseen painoissa kohtaamme,

piirtäen merkkejä,

toistemme uniin,

mustiin peileihin hahmoja.

Kuuntelen kuvia,

hiljaisuudessa odotan.

Kuka olet ja missä?

Tunnen kosketuksen,

luinen sydän kuiskaa,

kadonnutta kieltä.

varjoissa

Talviset yöt,

sysimustia.

Kuilun reunalla,

tyhjyyteen katsoen,

odotan tähtien valoa.

Missä on valoa,

siellä olen minä,

varjoissa varjona,

yksi pimeyksistä.

Tulia,

älä sammuta,

ellet kaipaa seuraa.

Kesäiset päivät,

täynnä pimeyttä.

golem

Kanssa yössä,

sysimusta hiljaisuus,

vain tuulen jäljet,

ja linnunrata yllä.

Tämä laulu

meidät muovasi.

Avaruudestasi sielut,

nousi aamuun,

unesta uniin.

Tulimme tänne oppimaan,

vaikka polku,

on aina kaikkialla.

Ja kohta jurilla istuu savisia kehoja,

otsallaan unohtunutta kieltä,

vartioiden valveuniamme.

Me olemme liitetyt,

ymmärrän ja hymyilen,

pyyhin kirjaimet pois otsastani.

Ja niin me lennämme,

yössä kaikki,

liittyen samaan valoon,

spektrien tanssiksi,

jossa ei ole yksinäisyyttä.

Tunnen virran aaltojen,

kuiskaavan salaisuuden.

Taivaanranta ei ole,

sittenkään kovin kaukana.

yöperhosvaikutus

Tanssi yllä,

liekin tumman,

lentorata kiitäjän.

Jättää kuvan,

kaiut holviin,

luisen unen näkijän.

Eetterissä kuvioita,

sydänluussa tarinaa,

odottaen todellista tulkintaa.

Siivenlyönnein saattaen,

luo maahan tanssin varjojen,

kuvaharson enteisen esiin yöhön.

kaukainen muisto

Kauan sitten,

muistan,

sanoit,

tulee aika,

kerran lähteä.

Kauniit siivet,

eivät kuulu häkkiin.

Rakkaus on,

suurin uhraus.

routa

Hyväksytkö maan,

kun se muuttuu?

Keväässä lumi,

öinen kaunis,

odottaa aamua,

kadotakseen lämpöön,

sataakseen uudelleen,

lauluna sille,

mikä on totta.

Että kaipaisit,

valkean pinnan alla,

maan pimeyteen,

pakkasen jälkiä.

Hyväksytkö maan,

kun se muuttuu?

Jäljet öisen kulkijan,

katoavat aamuun.

Aavistus yön olennosta,

totuus päivän takana,

pysyvä.

Muistona lumi,

kesän sateissa.

Kaukana on talvi,

että ikävöisi,

jälleen maahan,

routa.

Hyväksytkö maan,

kun se muuttuu?

ikuinen olen

Kuu uinuu,

avaruuden hiljaisuus.

Elää haaveeni;

herää vielä minuun, kerran hymyyn.

Ikuisuuksiin katselen,

nuku minuun unissasi.

Uni kuustani,

kuinen uni,

unikuuni,
kuuni unessani,

unieni kuuna,

kuullesi kuu.

Valveunieni hetki,

helmiäishohtoinen,

kun lähden ja vastaat,

ole rakkaus,

niin ikuinen olen,

ja poissa kaipaus.